Koko joululoman ajan pyörittelin mielessäni tulevaisuutta. Mietin, mitä haluan ja millaiseen elämään tähtään. Missä haluaisin asua ja mikä nykyisessä tilassa kyllöittää. Pelkäsin, murehdin, välillä menetin yöunet. Näin edessäni mahdollisuuden mutta en ollut varma, uskallanko tarttua siihen.

Tiistaina autoilin Miehen ja koiran kanssa kaupunkiin. Purin laukut, vaihdoin lakanat, kävin kaupassa... Kun kävelin koiran kanssa tavallista päivälenkkiämme, bussi ajoi ohi ja heitti päälleni (myös koiran päälle) loskaista lunta. Siinä vaiheessa ajattelin, ettei minua ole luotu tänne.

Jatkoin murehtimista ja pohtimista. Keskustelin äitini kanssa ja vähän Miehenkin kanssa. Lopulta päätin uskaltaa.

Vielä tosin en ole tehnyt muuta kuin päättänyt ja luvannut tehdä. Aion (mahdollisesti) ottaa askeleen kohti tulevaisuutta. Jos kaikki menee kohdalleen, pakkaan jälleen tavarani ja palaan ystävieni luo. Jos asiat päättyvät toisin, olen ainakin yrittänyt muuttaa elämääni. Molemmat vaihtoehdot sopivat minulle.